Taru on laumamme vanhin jäsen. Uskomatonta, että siitä on yli 11 vuotta kun pieni pötkylä saapui ilahduttamaan elämääni. Silloin se vielä mahtui käsivarrelleni, käsittämätöntä kuinka pieni se olikaan.

Pienestä pitäen Taru on ollut reipas, määrätietoinen, iloinen tohottaja.  Eikä ikä ole muuttanut sitä tässä suhteessa lainkaan edelleen se on vauhdikas tapaus. Ehkä enemmän iän myötä on Tarun charmi lisääntynyt, sitä sillä on vaikka muille jakaa - minne ikinä se meneekään, aina sille löytyy ihailijoita. Sisätiloissa tulee esiin Tarun mukavuudenhalu; makuupaikan tulee olla pehmeä ja lämmin. Ulkona Taru mennä tohottaa innokkaasti, Taru on koiristani se, joka käyttää nenäänsä. Toki sitä käytetään haisteluun, mutta nenä on selkeästi yleistyökalu, sillä avataan ovet ja tökitään kaikkea mahdolista. Taru ei ole koskaan ollut ahne koira, se haluaa herkkuja koska muutkin haluaa. Joskus aikaa sitten kun olin treenaamassa pelkän Tarun kanssa, se sylkäisi palkaksi tarkoitetun lihapullan suustaan. Sen mielestä kehut olivat aivan riittävä palkka.

Tarun kanssa ei varsinaisesti ole harrastettu mitään. Nyt vanhemmalla iällä on opeteltua erilaisia perustemppuja. Taru kyllä tykkää tehdä, sen nappisilmät loistavat onnesta, kun sen kanssa puuhaillaan. Ei se haittaa, vaikkei ihan nappiin menisikään, kun toinen niin tohkeissaan tekee. Tarun kuvaaminen on aina ollut haastavaa, kun se ei pysy hetkeäkään aloillaan. Pitkän harjoittelun jälkeen Tarukin on saanut juonen päästä kiinni ja saattaa hetken jopa poseerata. Palkaksi tietysti pitää saada herkkupala. Näyttelyissä Taru on käynyt harvakseltaan, mutta nyt mummoikäisenä se on päässyt kiertämään kehää useammin ja esiintyy nykyään reippaasti. Näyttelyissä on tarkoitus käydä jatkossa harvakseltaan, niin kauan kun se on kivaa.

Tällainen on meidän Taru.
 

Taru